Hallitusta esitellään edelleen täällä blogissa! Ystävänpäivän kunniaksi pääsemme tutustumaan sidosryhmävastaava Kaisaan.
Tervehdys hyvät kanssaliinailijat/reppuilijat ja muut lapsen kantamisesta kiinnostuneet! Mun nimi on Kaisa Savinainen ja olen eläin-ja ihmisrakas kolmannen polven helsinkiläinen. Liinailija vuosimallia 2010 (esikoisen syntymävuosi) eli kolme vuotta on nyt tullut kannettua. Toinen pikku marakatti syntyi vuosi sitten ja kannoin esikoista myös odotusaikana.
Kantoliinayhdistyksessä ja yhdistystoiminnassa muutenkin olen ihan noviisi ja toivoisin voivani levittää kantamisen ilosanomaa suoraan ja välillisesti etenkin tuoreille ja tuleville vanhemmille. Mä haluaisin, että kaikilla kantamisesta kiinnostuneilla olisi mahdollisuus saada asianmukaista tietoa ja opastusta. Sidosryhmävastaavana aion tehdä yhdistystä tunnetuksi esimerkiksi neuvoloissa ja leikkipuistoissa ja toivoisin myös yhteistyötä muiden lasten parissa toimivien yhdistysten kanssa.
Ostin ekan trikoisen kantoliinani esikoista odottaessani 2009 ja vielä sitten kudotunkin ennen vauvan syntymää. Muistan miten kummalta kaikki liinailutermit ja eri liinatyypit tuntuivat ja miksi ihmeessä liinojen pituudetkin ilmoitettiin numeroin 1-7. Jotain salatiedettä selvästi ja liinailijat olivat kuin oma lahkonsa mun silmissä. Mistään kantoliinatukihenkilöistä en ollut kuullutkaan ja itse opettelin sitomaan niin trikoisen kuin kudotunkin liinan. Haha onpa muuten hauskoja muistoja ekoista selkäsidontaharjoituksista. Siis ei ole.
Onneksi kukaan ei ole (kai) seppä syntyessään ja kyllä ne selkäsidonnat(kin) alkoivat ajan kanssa sujumaan ja toisen lapsen syntyessä otteet olivatkin jo ihan eri luokkaa. Nyt toisen lapsen kanssa mulla on liina aina ja joka paikassa varuiksi mukana (vaikkei olisi yhtään lasta mukana edes) kun taas esikoisen kanssa vielä jostain syystä raahasin rattaita varuiksi mukana. Myös yhdistelmä vauva ja juuri kaksi vuotta täyttänyt vauhtihirmu on osoittanut kantovälineiden tarpeellisuuden minulle.
Tätä nykyä kolme- ja yksivuotiaiden äitinä kantovälineet ovat edelleen jokapäiväisessä käytössä. Lähinnä kannan pienempää selässä ulkona liikkuessa, mutta myös sisällä jompi kumpi lapsista pääsee välillä liinakyytiin rauhoittumaan ja halimaan. Pienemmän lapsen olen alkanut NYT saattamaan yöunille liinassa kun hänen nukahtamisestaan tuli, noh vaikeata, kävelemään oppimisen myötä. Liinakyydissä hän rauhoittuu eikä sinkoile ympäri sänkyä. Ja onko olemassa mitään hellyttävämpää kuin sylissä nukkuva, rintaa vasten tuhiseva lapsi, oli se lapsi sitten kaksiviikkoinen tai kolmivuotias?
Kaisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti