Olin vakuuttunut kantamisen hyödyllisyydestä jo aikaa ennen esikoisen odotuksen alkua.
Siinä saisi kädet vapaaksi, ja lapsen kanssa liikkuminen olisi helppoa, kun kantoväline
veisi vähemmän tilaa kuin rattaat.
Sain siskoltani lehden tilaajalahjana tulleen kantoliinan ennen esikoisen syntymää,
hänellä se oli jäänyt käyttämättä, koska hän oli kokenut sen niin kovin vaikeaksi. Viisi
metriä kangasta pitäisi kieputtaa ympärilleen ja saada sinne vielä lapsikin niin, että
hän ei tipahda tai taita niskojaan, tai tukehdu. Heillä kantaminen oli jäänyt muutamaan
tuskaiseen kokeiluun, jossa oli tullut hiki sekä kantajalle että kannettavalle.
Tutustuin liinan mukana tulleisiin piirrettyihin ohjeisiin, josta en kyllä ottanut mitään
tolkkua. Sitten yritin etsiä netistä sidontaohjeita vaikkapa selkeämmin valokuvien
muodossa, joiden kanssa aloin sitomaan liinaa raskausmahani päälle, ja kannoin
suhteellisen onnistuneesti pehmoapinaa. Olin päättänyt, että kyllä meistä liinailijoita
tulisi, ihan varmasti. Tosin se liinan sitominen oli kyllä vaikean tuntuista, ja se ohjeiden
tavaaminen hankalaa.
Ensimmäiset liinailukokeilut poikamme synnyttyä olivat kyllä juuri niin kankeita ja
hikisiä, kuin mitä siskollanikin, mutta sitkeästi yritin ja opettelin ja yritin ja jatkoin
harjoituksia. Mielessä oli kyllä monta kertaa luovuttaminen.
Voi kunpa olisin silloin ymmärtänyt tarttua puhelimeen ja soittaa
kantoliinatukihenkilölle, niin olisin varmasti välttänyt monta tuskastunutta yritystä. Eipä
silloin tullut mieleenkään, että helpompiakin tapoja voisi olla, kuin vähän liian jäykkä
vinojoustamaton palttinakankainen liina…
Pian tahdoin kankeahkosta alusta huolimatta hankkia toisen liinan, pidemmän, koska
tuo lahjaliina ei ollut minulle riittävän pitkä kaikkiin sidontoihin. Muistan vieläkin sen
ihanan tunteen, kun liina alkoi taipua paremmin päälle, ja sain enemmän kokemusta
ja itsevarmuutta sitomiseen ja liinan kanssa liikkumiseen. Pian muutaman kilometrin
reissut keskustaan sujuivat näppärästi vauva liinassa, ja siitä se sitten alkoi, lähestulkoon
itseoppinut liinailijan ura.
Nyt takana on lähes neljä vuotta suhteellisen aktiivista kantoliinailua. Olen tavannut
jo muitakin liinailijoita, saanut apuja ja neuvoja esimerkiksi selkäsidontoihin, löytänyt
netin sidontaohjevideot ja olenpa itsekin kantoliinatukihenkilö. En voi olla miettimättä
sitä, miten hilkulla se liinailu meilläkin oli.
Minullekin olisi hyvin voinut käydä kuten siskolleni. Oli vain tuuria, että jaksoin
sitkeästi yrittää ja opetella ”sen viisimetrisen kankaan kieputtamista” ja sivuuttaa monet
kommentit siitä, saako lapseni happea, onko hänen liian kuuma tai epäilyt siitä, että hän
ei koskaan opi kävelemään, koska häntä kannan. (Oppi hän, jopa juoksemaan, hih!)
Mutta silti usein edelleenkin toivon, että olisin osannut hakea enemmän apua ja tukea
liinailun alkumetreille. Tämäkin taival olisi voinut olla suorempi ja helpompi tie kulkea, kun käytössä olisi ollut enemmän apua kuin vain tahto ja halu oppia.
Mari Mäki