Hallituksen esittelyä: Varapuheenjohtaja, tiedottaja Sari Paavilainen

Hallituksen esittelyä -sarja jatkuu, ja tällä kertaa on vuorossa varapuheenjohtaja, tiedottaja Sari Paavilainen.

* * *

Hei ystävät ja uudet ystävät,

mä olen Sari Paavilainen, ja toimin tänä vuonna Kantoliinayhdistyksen hallituksessa varapuheenjohtajana ja tiedottajana. Olen hallituksessa nyt toista vuotta. Olen kahden lapsen äiti Helsingistä.

Kiinnostuin kantoliinoista jo opiskeluaikana ennen omia lapsia. Satuin näkemään yliopistolla, miten eräs äiti sujautti ennen luentoa vaunuista pikkuruisen nukkuvan vauvan ruskeaan trikooliinaan ja meni luennolle. Saattaa olla, että jäin suu auki katsomaan – miten voikin olla, että siis vauvan kanssa elämä voisi olla noin kätevää?!

Oma esikoiseni syntyikin sitten opiskelujeni loppuvaiheessa keväällä 2010, ja trikooliina oli heti synnytyssairaalasta lähtien käytössä. Myös puolisoni opetteli sitomaan kietaisuristin, ja kannoimme molemmat vauvaa sen verran kuin hikinen kesä antoi myöten. Kesän kääntyessä syksyyn löysin kudotut liinat, ja suunnilleen samoihin aikoihin vaunut alkoivat jäädä yhä enemmän ja enemmän eteisen puolelle. Liinalla tuntui pääsevän niin kätevästi joka paikkaan. Esikoisen ensimmäisen talven liikuimme lähes pelkästään liinalla. Välillä tuntui, että liinan sitominen villavaatteisiin pakatun, kiemurtelevan vauvan ja kelloa vilkuilevan, hikoilevan äidin ympärille oli hullujen hommaa ja helpommalla pääsisi, jos vain sujauttaisi vauvan haalariin ja vaunuihin. Ja sitten kun välillä puki vauvaa vaikkapa turvakaukaloon, niin huomasi, että samanlaista puhinaa ja hikoilua ja kiemurtelua se lähteminen oli liikkumistavasta riippumatta.

Toista lasta odottaessani kannoin esikoista selässä raskausviikolle 36 asti, ja kuopus pääsi ensimmäistä kertaa kantoliinaan synnytyssalissa keväällä 2012. Heti kun kunto antoi myöten, aloin taas kantaa myös esikoista, jotta isompikin saisi läheisyyttä vauvanhoidon tiimellyksessä. Lyhyempiä matkoja kodin lähellä liikuimme kuopuksen pikkuvauva-aikana paljon niinsanotusti tandemkantaen, niin että vauva oli edessä ja esikoinen selässä. Nyt kun vauva täyttää kohta vuoden ja esikoinen kolme, niin pitemmät tandemkannot ovat valitettavasti taaksejäänyttä elämää, mutta toisinaan laitan vielä hetkeksi 10-kiloisen kuopuksen eteen ja 13-kiloisen esikoisen selkään. Lapset tykkäävät kurkistella toisiaan äidin olan yli. :)

Mulle kantaminen on toisaalta tapa antaa lapsilleni läheisyyttä ja toisaalta päästä kulkemaan lasten kanssa joustavasti ja esteettömästi ilman, että joudun erityisesti suunnittelemaan reittejäni. Asianmukaiset ergonomiset kantovälineet ja asiantunteva opastus ovat mun mielestäni avainasemassa siinä, että yhä useammalla perheellä olisi mahdollisuus itse aidosti kokea, millaista ergonominen kantaminen voi parhaimmillaan olla. On sääli, jos innostus tai lupaava kantamisura tyssää siihen, että välineet ovat perheelle vääränlaiset tai niitä ei osata käyttää.

Mä haluaisin erityisesti tavoittaa niitä ihmisiä, joita kantaminen samaan aikaan kiinnostaa ja vähän hirvittää. Niitä ihmisiä, jotka eivät omasta mielestään ole "mitään ituhippejä", tai eivät halua opetella viisimetrisen kankaan kieputtamista, tai ajattelevat muuten olevansa "vääränlaisia" kantamishommiin. Mä haluaisin rohkaista heitä ottamaan selvää siitä, että minkälaisia kantovälineitä nykyään on olemassa, ja vaikka menemään kantoväline-esittelyyn tai sidontatyöpajaan saamaan henkilökohtaista ohjeistusta kantamiseen. Koska kantaminen voi parhaimmillaan olla niin kivaa, hyödyllistä ja antoisaa, että siihen alkuvaiheen opetteluun kannattaa oikeasti vähän satsata energiaa.

Ihania kantamishetkiä!

-Sari