Huh, takana on kiireinen viikonloppu Trageschulen kantoliinaohjaajakoulutuksessa, minkä päätteeksi pääsin ehkä elämäni tärkeimmälle keikalle kantoliinatukihenkilönä: neuvomaan viikon vanhan siskontyttöni kantamisessa. Nyt on vihdoin hetki istua alas kahvikupin kanssa kertomaan, miten päädyin toimimaan tänä vuonna Kantoliinayhdistyksen hallituksen puheenjohtajana. Uskokaa pois, olin vielä vähän aikaa sitten melkoisen ujo ja arka liinailija. Ensimmäisillä liinatreffeilläni uskalsin hädin tuskin puhua kenellekään - saati, että olisin tuntenut itseni kovin kokeneeksi liinailijaksi. Nyt osaan jo ohjata aika taitavasti muita liinailun saloissa ja tunnen suurta intoa levittää tietoa kantamisen hyödyistä kaikille suomalaisille vanhemmille.
Sain käsiini ensimmäiset kantovälineeni jo raskausaikana vuonna 2009, mutta rehellisyyden nimissä käytin enemmän aikaa Täydellisten Vaunujen valintaan kuin babyshower-lahjaksi saamaani Manduca-kantoreppuun tutustumiseen. Esikoisemme synnyttyä ensimmäiset viikot menivät pää pyörällä sen ymmärtämiseen, että minusta oli tullut äiti. Tein muutamia epämääräisiä kokeiluja trikooliinan kanssa, mutta reilut viisi metriä kangasta tuntui alkuun lähinnä hyvältä yritykseltä sekoittaa pääni lopullisesti. Ystävän avustuksella opin sitomaan liinan jotenkin kohdilleen ja silloin tällöin nukutin vauvan liinaunille. Muistan elävästi, kun ensimmäisen kerran törmäsin ulkona liinailijaan, joka oli lähtenyt ulos ilman vaunuja. Ihmettelin suuresti hänen rohkeuttaan.
Esikoiseni ollessa noin puolivuotias innostuimme puolisoni kanssa kantamaan häntä Manducalla ja siitä tulikin vaunujen tavarakorissa kulkeva vakiovaruste. Jossain vaiheessa liikuttuani koko päivän kaupungilla lapsi repussa työnnellen tyhjiä vaunuja, ymmärsin lähteä liikenteeseen pelkän kantorepun kanssa. Voi sitä vapauden tunnetta! Ei tarvinnut jonottaa hissejä, pelätä liukuportaita ja mikä parasta - sain koko ajan pitää vauvaa lähelläni ja jutustella hänen kanssaan. Sitten tuli lumistakin lumisempi talvi ja oikeastaan koko talven kuljin tyytyväisenä lapsi selkärepussa kantotakin suojissa.
Kantoliinoihin tutustuin sattumalta lähellä asuneen kantoliinatukihenkilön avustuksella ja siitä alkoi rakas harrastus. Aloitin liinailuharrastuksen hieman takaperoisesti opettelemalla aluksi selkään sitomisen ja edessä kantamiseen perehdyin vasta kuopuksemme kanssa, joka syntyi kohta vuosi sitten. Hän onkin ollut elämänsä ensimmäisistä hetkistä lähtien täysverinen liinavauva ja kantoliina on ollut minulle korvaamattoman tärkeä apu kahden pienen lapsen kanssa. Olen erityisen iloinen, että kantoliinan avulla olen pystynyt viettämään tärkeitä hetkiä esikoisen kanssa pienemmän nukkuessa unia turvallisesti rinnallani. Isompi lapseni täytti juuri 3 vuotta ja hänkin pääsee toki edelleen silloin tällöin liinan tai oman suosikkinsa eli autorepun kyytiin. Nykyään vaan hänen vauhtinsa on niin kova, että omat jalat ovat mieluisampi kulkuväline.
Kantaminen on yksi tärkeä osa vanhemmuuttani. Kantaminen on ollut ilman muuta käytännön ratkaisu ja se onkin helpottanut meidän perheemme arkea lukemattomilla tavoilla. Ennen kaikkea olen kuitenkin onnellinen kaikista niistä hetkistä, joina olen saanut pitää kumpaakin lastani lähelläni. Olen varma, että jokainen sekunti niistä on ollut tärkeä suhteemme kannalta. Uskon siihen, että me kaikki tarvitsemme läheisyyttä ja erityisesti pienille vauvoille läheisyys on fyysinen perustarve.
Olen hyvä esimerkki siitä, etteivät kaikki ole kantoliinan sitomisessa luonnonlahjakkuuksia. Joillekin kantoliinan sitomisen oppiminen voi olla aluksi vaikeaa ja se vaatii harjoittelua. Osaankin arvostaa kantoliinatukihenkilöiden tekemää tärkeää työtä, sillä yksin en varmasti olisi onnistunut. Juuri tästä syystä tahdon itsekin olla mukana jakamassa arvokasta kantamisen taitoa eteenpäin toisille vanhemmille. Olen suorittanut perus- ja jatkokurssin Die Trageschule Dresdenin kantoliinaohjaajakoulutuksesta ja syksyllä olen toivon mukaan sertifioitu kantoliinaohjaaja. Koulutuksessa olen oppinut, että tärkeintä toisten vanhempien opastamisessa on heidän vanhemmuutensa kunnioittaminen ja rauhallinen opastustyyli. Ollakseen kantoliinatukihenkilö ei tarvitse olla mikään sidontaguru - riittää, että osaa opastaa yhdenkin perussidonnan selkeästi ja turvallisesti.
Kantoliinayhdistyksen puheenjohtajana tavoitteeni on edistää kantoliinatukihenkilötoimintaa ja kehittää erilaisia matalan kynnyksen kanavia saada apua kantamisen moninaisiin kysymyksiin. Toivoisin, ettei kenenkään kantamisesta kiinnostuneen vanhemman innostus ainakaan lopahtaisi siihen, että tietoa kantamisesta on vaikeaa löytää. Ennen kaikkea haluaisin saada aikaan yhteistyötä jäsentemme välille, sillä Suomen kantoliinailijoiden keskuudessa on suunnaton määrä osaamista jaettavaksi. Lisäksi haluan tietysti olla mukana järjestämässä mukavaa toimintaa jäsenillemme. Toivottavasti tapaankin mahdollisimman monta jäsentämme tänä vuonna erilaisten Kantoliinayhdistyksen tapahtumien merkeissä. Suunnitteilla on ainakin liinapiknik kesälle ja syksymmällä liinaleiri tukihenkilöille ja muille aktiivikantajille.
Oikein hyvää kantoliinailuvuotta kaikille!
T: Anu
Ps. Otan mielelläni palautetta ja kehitysehdotuksia vastaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti